Tyylisuuntana Rokokoo

Rokokoo oli 1700-luvun Euroopassa vallinnut eloisa tyylisuunta, joka oli barokkiaikakauden viimeinen ilmentymä. Rokokoossa käytettiin äärimmäisyyteen asti illuusion ja teatraalisuuden periaatteita, joita tuotiin esiin runsaiden ornamenttien, epäsymmetrisyyden, eloisten ääriviivojen ja kaarevien linjojen kautta. Väriasteikossa käytettiin valkoista ja kevyitä pastellivärejä yhdistettynä kultakoristeisiin. Ornamentit ja koristeet hallitsivat arkkitehtuuria.

Synty Pariisin hovissa

Pääasiassa sisustus- ja huonekalutyylinä toiminut rokokoo syntyi Ranskan hovissa 1700-luvun alkupuolella Ludvig XV:n valtakaudella vastineena Ludvig XIV:n muodollisemmalle ja geometrisemmälle tyylille. Tyylille tyypilliset koristeaiheet tunnettiin nimellä rocaille, joka tarkoittaa ranskan kielessä epäsymmetrisiä luonnonaiheisia ornamentteja ja ornamenttikoosteita, jotka on yhdistetty toisiinsa s- ja c-kaarin, sekä koristeissa käytettyjä simpukka- ja koralliaiheita. Tyyli lähti leviämään nopeasti muihin Euroopan osiin, erityisesti Baijerin alueelle, Itävaltaan, Saksaan ja Venäjälle. Se vaikutti myös muihin taiteisiin, kuten varsinkin maalauksiin, kuvanveistoon, kirjallisuuteen, musiikkiin ja teatteriin. Rokokooajan taiteilijat käyttivät kevyempää, koristeellisempaa ja sirompaa lähestymistapaa taiteen luomiseen kuin barokkiajalla oltiin totuttu tekemään. Rokokoon teemat olivat leikkisiä ja kekseliäitä. Rokokooajan huoneiden sisustus suunniteltiin kokonaiseksi taideteokseksi, joka koostui hienostuneista ja koristeellisista huonekaluista, pienistä veistoksista, ornamenteilla varustelluista peileistä sekä seinävaateista. Rokokoo sai vaikutteita myös kiinalaisesta koristelusta ja pagodeista.

Ranskalainen rokokoo

Ranskalainen rokokootyyli rocaille syntyi alun perin Pariisissa Louis XV:n valtakaudella ja sen kukoistuskausi sijoittui vuosien 1723 ja 1759 välille. Tyyliä käytettiin erityisesti salongeissa, jotka olivat uudentyyppisiä seurusteluhuoneita, joilla oli tarkoitus tehdä vaikutus vieraisiin. Eräs näyttävimmistä esimerkeistä tällä saralla oli pariisilaiseen Hôtel de Soubiseen suunniteltu prinsessasalonki, jonka suunnittelivat Germain Boffrand ja Charles-Joseph Natoire. Ranskalaisen rokokoon tunnusmerkistöön kuuluivat poikkeuksellinen taiteellisuus, erityisesti maalauksiin ja peileihin tehdyissä monimutkaisissa kehyksissä, jotka muovattiin kipsistä ja yleensä kullattiin, sekä kasvillisuudesta juontavien muotojen (muun muassa köynnökset, lehdet ja kukat) yhdistäminen monimutkaisiin tyyleihin. Huonekaluissa oli myös mutkittelevia kaaria ja kasvikuvioita. Rocaille-tyyli kesti Ranskassa 1700-luvun puolen väliin saakka. Vaikka tyyli muuttui kiemuraisemmaksi ja kasvikoristeisemmaksi, se ei kuitenkaan koskaan saavuttanut Baijerin, Itävallan ja Italian rokokootyylien pröystäilevää ylenpalttisuutta. Antiikin ajan löydöt varsinkin Pompejin alueelta vuodesta 1748 alkaen muuttivat ranskalaista arkkitehtuuria symmetrisempään ja hillitympään uusklassiseen suuntaan.

Rokokoo muualla Euroopassa

Italialaiset taiteilijat varsinkin Venetsiassa tuottivat pröystäilevää rokokootyyliä. Venetsialaisissa pesupöydissä matkittiin ranskalaisen rocaillen mutkittelevia linjoja ja kaiverrettuja koristeita, mutta venetsialaisena muunnelmana. Huonekaluihin maalattiin usein esimerkiksi maisemia, kukkia tai taitelija Francesco Guardin maalausten aiheita. Niissä käytettiin paljon myös kiinalaisia koristemaalauksia sinisellä tai vihreällä taustalla yhdistellen venetsialaisen taidesuunnan värejä, joita taidemaalarit käyttivät salonkien koristelemiseen. Venetsialaiseen rokokoohon kuului myös upeita lasiesineitä, kuten varsinkin Muranon lasista valmistettuja esineitä, joissa oli kaiverruksia ja värejä. Näitä myös toimitettiin vientiin ympäri Eurooppaa. Lasituotteisiin sisältyi värikkäitä kattokruunuja ja peilejä erittäin koristeellisin kehyksin.

Saksassa ja Itävallassa rakennettiin 1700-luvun taitetta ympäröineinä vuosikymmeninä useita tärkeitä palatseja ja linnoja sekä uskonnollisten veljeskuntien rakentamia luostareita, jotka oli tarkoitettu pyhiinvaelluskohteiksi ja koristeltu ruhtinaallisesti. Näistä paikoista oli tullut suuria barokkityylin näyttämöitä. Rakentajina toimivat italialaiset tai italiassa koulutuksensa saaneet käsityöläiset. Rokokoon varhaisimpia edustajia alueella oli Johann Bernhard Fischer von Erlach, jonka tunnetuimpiin töihin kuuluu muun muassa Wienissä sijaitseva Karlskirche, jossa yhdystyy Versailles’n mahtipontisuus ja taide sekä italialainen barokki.

Isossa-Britanniassa rokokoota kutsuttiin ”ranskalaiseksi mauksi”, eikä sillä ollut niin paljoa vaikutusta suunnitteluun ja sisustukselliseen taiteeseen kuin Manner-Euroopassa. Rokokoon vaikutus näkyi kuitenkin esimerkiksi hopea-aterimien, posliiniastioiden ja silkin tyyleissä. Englannissa alettiin käyttää 1720-luvulta alkaen huonekalupuuna mahonkia ja pähkinäpuuta. Rokokoon saavuttaessa Englannin lähimpänä rokokoon tyyliä olivat Thomas Chippendalen valmistamat huonekalut. Niinpä hänen nimensä lopulta omaksuttiinkin tarkoittamaan koko tyylilajia.

Comments are closed.